Kun ruokkiva käsi lyö

Löysin Mielenterveyden keskusliiton julkaisusta kiinnostavan lausahduksen: "Kun ruokkiva käsi lyö, lapsi uskoo ansaitsevansa pahaa." (Tunne & Mieli 3/2018) Ajatuksen voi hyvin ymmärtää, kun miettii asiaa pienen lapsen kannalta. Jos vanhempi, jonka kuuluisi aina suojella lastaan, on vuoroin rakastava ja vuoroin väkivaltainen häntä kohtaan, lapsi ei voi uskoa muuta kuin että syy lyönteihin on hänessä itsessään.

Tärkeän tuntuinen havainto. Harmi vain että se tuntuu tulevan kiusallisen lähelle nykypäivän opetusta Jumalasta. Sillä väitetäänhän luterilaisissa tunnustuskirjoissakin selväsanaisesti, että evankeliumin saarnan tehtävä on toisaalta syyttää ihmisiä synneistä, ja toisaalta jakaa heille syntien anteeksiantamusta ja vanhurskautta.

Eihän kristinuskossa tietenkään siitä ole kysymys, että ihmiset ansaitsisivat hyvää Jumalalta. Mutta miksi synneistä pitäisi syyttää, jos ne kaikki annettiin anteeksi jo Golgatalla? Ja miten ihmeessä evankeliumin saarnaaminen voisi antaa kenellekään syntejä anteeksi? Sehän on vain sitä, että me kerromme ihmisille ristillä jo tapahtuneesta sovituksesta. Eikä syntien sovitusta tarvitse uskoa tai "ottaa vastaan", jotta se olisi voimassa. Jeesuksen uhrin ansiosta kaikki synnit annettiin jo ristillä ihan oikeasti ja peruuttamattomasti anteeksi. Syntien anteeksiantamus ei ole mikään uskon asia vaan historiallinen tapahtuma.

Pelastuminen sen sijaan on uskon asia. Evankeliumin toinen puoli onkin kehotus vastaanottaa elävä, ylösnoussut Kristus omaan sydämeen, sillä pelastuminen edellyttää ihmiseltä aina henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen. Tuosta elävästä suhteesta Raamattu käyttää nimitystä usko. Pelastavan uskon kohteena on Jeesus itse, ei sovitus eikä mikään muukaan opinkappale.

Tämä yksinkertainen, alkuperäinen tapa ymmärtää Jeesuksen ristintyön merkitys ja pelastuminen suhteen kautta Kristukseen joutui väistymään jo 400-luvulla monimutkaisemman teologisen tulkinnan tieltä. Uuden opin lähtökohta oli, että synnit kyllä nimellisesti sovitettiin ristillä, mutta todellisuudessa ihminen saa syntinsä anteeksi vasta paljon myöhemmin, jos silloinkaan. Eikä kukaan tullut huomanneeksi, että uusi selitys itse asiassa kielsi Jeesuksen uhrin todellisen merkityksen.

Seuraavien vuosisatojen kuluessa opetus jatkoi muuntumistaan. Lopulta sovitus nähtiin jatkuvasti toistuvana uhrina, joka sakramenttien tai parannuksenteon kautta antoi syntejä anteeksi uudelleen ja uudelleen. Jumalalla oli nyt selkeästi kahdet kasvot: hän oli vuorotellen sekä ihmisen syyttäjä että tämän puolustaja.

Kuinka usein meille onkaan toistettu sitä, miten paljon Jumala meitä ihmisiä rakastaa. Ja silti samaan hengenvetoon on väitetty, että Jumala ei kestä katsoa meihin suoraan, koska me ihmiset olemme itsessämme niin pahoja. Meidän on annettu ymmärtää, että niin kuin Aadam ja Eeva juoksivat pakoon Jumalaa lankeemuksensa jälkeen, samoin tulee meidänkin yhä piiloutua Jumalan katseelta - nyt vain suojaan Jeesuksen taakse.

Miksi ihmeessä meidän pitäisi mennä piiloon, jos Jeesus on jo sovittanut syntimme?? Miksi emme vain pyytäisi Jumalalta apua heikkouksiimme, varmoina siitä että hän tahtoo aina auttaa rakkaita lapsiaan?


- Markku Sarento