Augustinuksen armo-opista

Kun kirkkoisä Augustinus 400-luvulla muotoili tunnetun armo-oppinsa, hän piti itseään apostoli Paavalin opetusten uskollisena seuraajana. Mutta oliko asia todella näin? Augustinuksen laajasta tuotannosta näkyy nimittäin selvästi, että hän rakensi oppinsa kahden perusoletuksen varaan, jotka poikkeavat Paavalin ajattelusta.

Ensinnäkään ihmiskunnan syntivelkaa ei Augustinuksen mielestä annettu anteeksi Golgatalla, siis yhdellä kertaa (meistä laskettuna) kaksituhatta vuotta sitten. Toisin sanoen anteeksiantamus ei ole hänelle lainkaan samassa merkityksessä historiallinen ja kertakaikkinen tapahtuma kuin Paavalille, joka käyttää sovituksesta puhuessaan johdonmukaisesti kreikankielistä menneen ajan aoristi-aikamuotoa. Augustinus tuleekin huomaamattaan esitelleeksi aivan uudenlaisen käsityksen sovituksesta: ristin merkitys ei suinkaan ole siinä, että ihmiskunta olisi jo saanut anteeksi Golgatalla, vaan siinä, että lain kirouksen alla yhä edelleen oleva ihminen voi Jeesuksen ansiosta saada tänään Jumalalta syntinsä anteeksi.

Tästä seuraakin Augustinuksen toinen olettamus: syntien anteeksi saaminen ja pelastuminen merkitsevät hänelle käytännössä samaa asiaa. Augustinuksen mukaan ihminen saa synnit anteeksi tullessaan kristityksi. Tässäkin hän poikkeaa olennaisesti Paavalista, jonka mielestä oli Jumalan erityinen armon osoitus, että Jeesus sovitti hänenkin syntinsä jo silloin, kun hän vielä vainosi opetuslapsia (Rm 5:8). Pelastumisessa ei Paavalin mukaan olekaan enää kyse laista tai ihmisen teoista, sillä ristillä täytetyn työn ansiosta pelastuksemme riippuu nyt kokonaan siitä, onko meillä henkilökohtainen suhde elävään ja ylösnousseeseen persoonaan, Jeesukseen, vaiko ei.

Meidän kannaltamme mielenkiintoista tämä on siksi, että Augustinuksen muuttamasta sovitusopista tuli jostain syystä koko läntisen teologian perustus. Sillä on ollut suora tai epäsuora vaikutus lukemattomiin opinkohtiin niin katolilaisessa, luterilaisessa kuin reformoidussakin perinteessä. Hämmästyttävintä asiassa on se, ettei alkuperäisen evankeliumin hämärtymiseen ole teologisessa kirjallisuudessa kiinnitetty mitään huomiota.

Markku Sarento